Saarna
Kohden uusia maita
Olen joskus kuullut sanonnan jonka ajatus meni kutakuinkin niin että laiva joka ei koskaan nosta ankkuriaan ja lähde satamasta ei koskaan löydä uusia maita.
Sanonta on hyvinkin paikkaansa pitävä niin konkreettisesti kuin myös vertauskuvainnollisesti sillä sama tilanne on meillä itsellämmekin. Jos emme koskaan ole valmiita irrottamaan tutusta ja turvallisesta ja astumaan rohkeasti kohden uusia vesiä emme myöskään pääse kasvamaan ihmisenä eikä uskon tiellä.
Tuttuus ja turvallisuus ovat mukavia asioita elämässä ja monella alueella varmaankin sen arvoisia että niitä on hyvä tavoitella, mutta hengellisessä elämässä toivon mukaan emme jättäydy ainoastaan mukavuusalueelle. Omalla kohdallani olen rukoillut monesti veljien ja siskojen kanssa uskooni kasvua ja sitä varmasti olen saanutkin, mutta jossain vaiheessa päästäkseen paremmin kasvamaan on kuitenkin uskallettava astua tuttujen kuvioiden ulkopuolelle. Itselläni mukavuusalueen ulkopuolelle astuminen on sitä että nyt vihdoin uskaltaudun pitämään tämän ensimmäisen saarnan tai puheen, mikä tämä onkaan.
Muistelisin viime vuoden puolella pienryhmään mennessä autossa jutelleeni puheen pitämisestä ja siitä miten sitä en koe omaksi jutukseni ja sitä että itsellä ei ole mitään sanottavaa. Ne jotka tuntevat itseni livenä saattavat sitä ihmetellä koska en kuitenkaan ole kovin tunnettu ainakaan vähäpuheisuudesta. Jostain syystä kuitenkin saarnan tai muun puheen pitäminen seurakunnassa on tuntunut vieraalta ajatukselta.
Ennen puheen suunnittelua ajatuksiin tulee helposti se että puhe ei ole kuitenkaan tarpeeksi hyvä, entä jos puhuu ihan huuhaata tai pahimmassa tapauksessa kaiken lisäksi jotain harhaoppia tai jotain muuta menee pieleen. Kuitenkin kyseessä on hengellinen opetus joten standardit on korkeammat kuin monella muulla puheella.
Kuitenkin tämänkaltaisten ajatusten noustessa mieleen on hyvä tehdä itsetutkiskelua sen verran että pysähtyy miettimään onko asia oikeasti niin. Haluaako jättää puheita pitämättä koska haluaa tehdä sen niin hyvin eikä koe olevansa siihen valmis vai onko kyseessä oikeasti vain itselleen uskottelua jolla haluaa paeta epämukavuusalueelle joutumista. Tietenkin vielä pahempi tilanne on jos ajatuksien takana onkin sielunvihollinen joka pyrkii kylvämään ajatuksiin epäuskon siementä jotta uskon polulla eteenpäin kulkeminen uusille tutkimattomille alueille jäisi tekemättä.
Raamattu on täynnä hyviä ja kauniita lupauksia ja Sananlaskujen kirjassa on paljon viisautta josta voi hakea rohkaisua myös tämänkaltaiseen tilanteeseen. Sananlaskut 3:5 sanoo "Turvaa Herraan kaikesta sydämestäsi äläkä nojaudu omaan ymmärrykseesi."
On hyvä muistaa se että vaikka kuinka itse ajattelisimme että emme saa tehtyä tarpeeksi hyvää saarnaa tai opetusta ei meidän pidä nojata omaan ymmärrykseen tässäkään asiassa. Riittää että turvaamme Herraan kaikesta sydämestä ja teemme oman osuutemme parhaamme mukaan. Lisäksi on hyvä muistaa se, että jokainen tuhannenkin kilometrin vaellus alkaa aina jossain vaiheessa ensimmäisellä askeleella. Uskon vaellus on kuitenkin paljon pidempi kuin vain tuhat kilometriä sillä siinä on kuitenkin kyse koko elämän mittaisesta matkasta.
Apostoli Paavalin kirjoituksia on Raamatussa saatu lukea monia ja yksi mielenkiintoinen kohta on ollut 2. Kor. 10 jossa sanotaan "Sillä hänen kirjeensä ovat, sanotaan, kyllä mahtavat ja pontevat, mutta ruumiillisesti läsnäollessaan hän on heikko, eikä hänen puheensa ole minkään arvoista.".
En tiedä oliko Paavalin puheet ja puheenlahjat minkälaisia, mutta tämän kohdan synnyttämä mielikuva luo ainakin itselleni ajatuksen että kaikki eivät ole arvostaneet hänen puheitaan. Ehkä hänen kirjeistään ihmisille on syntynyt täysin erilainen mielikuva kuin mitä hän todellisuudessa on ollut. On helppoa ajatella myös omalla kohdalla että entä jos oma puhe ei ole sellainen että siitä kukaan mitään saa irti.
Kuitenkin on niin puhujana kuin kuulijanakin aina tärkeää muistaa että saarnan ja opetuksen tarkoitus on korottaa Jumalaa ja kirkastaa Herraa Jeesusta Kristusta eikä viedä huomiota saarnan pitäjään. Jos puhuessa mietin liikaa itseäni on painopiste silloin väärin, samoin kuin jos kuulijana kiinnitän liikaa huomiota puhujan tyyliin enkä sen vuoksi kuuntele mitä saarnassa sanotaan niin ei sekään minua kuulijana kasvata.
Raamattu sanoo Roomalaiskirjeen luvussa 10 jakeessa 17: "Usko tulee siis kuulemisesta, mutta kuuleminen Kristuksen sanan kautta.". Niinä hetkinä kun kokee epävarmuutta siitä että oma saarna ja opetus ei olisi millään tapaa hyvä eikä sillä olisi mitään annettavaa on tärkeää muistaa tämä kohta sillä kuuleminen tulee Kristuksen sanan kautta, ei siis minun sanomisteni kautta. Kunhan opetuksessa tuomme esiin Jumalan valtasuuruutta ja kerromme siitä kuinka Jumala on meitä rakastanut niin Jumala varmastikin antaa opetuksen juurtua oikeaan maaperään, olipa se onnistunut tai vähemmän onnistunut puhujan itsensä mielestä.
Jumalan rakkaudesta meitä kohtaan on monia kohtia Raamatussa, mutta yksi hieno kohta on Galatalaiskirjeessä.
Galatalaiskirjeen luvun 4 jakeet 4-6 sanoo seuraavaa:
4 Mutta kun aika oli täytetty, lähetti Jumala Poikansa, vaimosta syntyneen, lain alaiseksi syntyneen,
5 lunastamaan lain alaiset, että me pääsisimme lapsen asemaan.
6 Ja koska te olette lapsia, on Jumala lähettänyt meidän sydämeemme Poikansa Hengen, joka huutaa: "Abba! Isä!"
Maailmankaikkeuden Luoja rakastaa meitä niin paljon että on antanut meidän päästä lapsen asemaan. Jos ja kun me olemme kerta Jumalan lapsia niin emmekö me halua tehdä sitä mitä Isä meidän haluaa tekevän? Raamatussa Jeesus sanoo selkeästi Matteuksen evankeliumissa luvussa 28 jakeessa 19: "Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni, kastamalla heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen". Jotta ihmiset voivat kuulla ilosanoman, jonkun se täytyy tietenkin tulla kertomaan.
Seurakunnissa on kyllä ihmisiä jotka voivat pitää puheita ja saarnoja joten on helppoa ainakin itseni ajatella että vaikka jättäisin puheet pitämättä niin aina joku muu kyllä puheen pitää. Luultavasti näin kyllä onkin, mutta jos ja kun rukoilen monesti uskossani kasvua niin kuinka voisin kasvaa jos en koskaan astu ulos mukavuusalueeltani? Tai kuinka voisin kertoa evankeliumin sanomaa uskosta osattomille jos en saa siitä kerrottua edes siskoilleni ja veljilleni sapatin jumalanpalveluksessa?
En tietenkään tarkoita tällä sitä että kaikkien pitäisi pitää saarnoja tai opetuksia tai että se olisi huono asia jos ei niitä koskaan pitäisi koska jokaisella meillä on erilaiset luonteenpiirteet ja erilaiset kyvyt, mutta omalla kohdallani tiedän että Jumala on antanut kaikki edellytykset siihen että voisin joskus opetuksen puhuakin, mutta jostain syystä en ole uskaltanut aikaisemmin tarttua toimeen. Ehkä syynä on oma taipumus ylianalysoida asioita tai ehkä Saatana on kylvänyt epäuskon siementä jota en ole tullut ajoissa kitkeneeksi pois. Kuitenkin on hyvä muistaa Roomalaiskirjeen luvun 8 jakeen 31 kohta: "31 Mitä me siis tähän sanomme? Jos Jumala on meidän puolellamme, kuka voi olla meitä vastaan?"
Kysymyksiä ryhmille:
1) Tiedätkö ja tunnistatko itselläsi piirteitä jotka estävät itseäsi toimimasta Jumalan valtakunnan työn hyväksi?
Tiedätkö kuinka ne esteet voisi voittaa?
2) Jos muistat yhtään kertaa elämässä kun olet voittanut esteitä elämässä, pieniä tai suuria niin jaa kertomuksesi
muillekin rohkaisuksi. Esim. onko ennen ollut vaikeaa tulla edes kirkkoon tai mikä tahansa muu haaste.
3) Tiedätkö millaisia piirteissä haluaisit olla parempi ja kykenevämpi? Kuinka sitä taitoa voisi
käyttää Jumalan valtakunnan työhön?
This sermon was kept on my home church in Oikos, Vantaa at 2021-08-07.