Commander Keen in Goodbye, Galaxy! 4. Secret of the Oracle
Tänään sain pelattua päätökseen Commander Keenin episodin 4 joka kantaa nimeä Secret of the Oracle. Kyseinen episodi kuuluu Goodye, Galaxy! sarjaan joka on jatkoa edeltävälle trilogialle Commander Keen in Invasion of the Vorticons josta olen aiemmissa blogimerkinnöissä kirjoittanutkin.
Tämäkin peli kuuluu niihin peleihin joiden ääressä tuli pentuna kulutettua tunti jos toinenkin - mahdollisesti tätä episodia olen pelannut kaikkein eniten näistä Commander Keeneistä. Oli ilahduttavaa havaita että peli joka toimi itselleni lapsena, toimi vielä näinäkin päivinä.
Pelin tarinassa Commander Keen kuulee omatekoisen faster-than-light radionsa kautta että Shikadi-rotu aikoo tuhota galaksin. Commander Keenin täytyy puuttua asiaan. Keen lähtee matkalle Gnosticus IV -planeetalle kysymään neuvoa viisailta oraakkelin hoitajilta mutta hän saa havaita että oraakkelien hoitajat ovat vangittuina. Commander Keenin täytyy etsiä ja pelastaa kyseiset oraakkelit jotta hän saa tarvitsemansa tiedot.
Tämä Commander Keen -pelisarjan neljäs osa oli hyvin erilainen verrattuna kolmeen ensimmäiseen osaan. Grafiikat olivat merkittävästi hienommat, kentissä oli syvyysulottuvuutta, kontrollit olivat paremmat ja mukana oli myös musiikit. Harmillista kyllä musiikeista en päässyt kunnolla nauttimaan sillä tämä peli täytyy ajaa DosBox-emulaattorin lävitse ja jostain syystä pelin musiikit lagittavat ja pätkivät joten pelasin ilman musiikkeja. Äänet tuli kuitenkin pidettyä päällä vaikka pienimuotoista lagia oli niissäkin paikoitellen emuloinnista johtuen.
Kontrollit olivat erilaiset tässä verrattuna aikaisempiin osiin. Ctrl hyppäsi, Alt otti hyppykepin esiin mutta space-napilla hoidettiin ampumiset (aikaisemmissa siis Ctrl + Alt ampui). Ohjattavuus oli yleisesti ottaen hyvä ja parempi kuin aikaisemmissa osissa, mutta pieniä rasittavuuksia paikoitellen oli. Joskus jos hyppykepillä hyppäsi jonkun elementin reunalle, muutti peli pelaajan liikeradan epäluontevasti toisenlaiseksi kuin olisi ollut odotettavaa ja tämän vuoksi toisinaan saattoi pelaaja kuolla kun tipahti kuolettavaan paikkaan. Onneksi näitä ei ollut kovin useissa kohdin.
Äänissä oli menty selvästi parempaan suuntaan ja ne olivatkin paljon mieluisammat kuunnella kuin kolmessa ensimmäisessä osassa. Musiikista en valitettavasti osaa sanoa juurikaan mitään teknisten ongelmien vuoksi joka aiheutti ongelmia musiikkeihin.
Kaikki viholliset olivat uusia eikä yhtään aiemmista episodeista tuttua vihollista tullut nähtyä. Tässäkin oli niin että kaikki kentässä olevat olennot eivät ole vaarallisia, mutta niistä saattoi aiheutua mahdollisesti muuta harmia. Kuitenkaan yhdessäkään kentässä mikään ei-tappava olento ei ollut yhtä haitallinen kuin episodissa kolme nähdyt teddykarhun näköiset olennot jotka jyräsivät Keenin aina kumoon. Vihollisista mikään ei ollut erityisen hankala - eniten tarvittava ominaisuus vihollisia vastaan oli vain odottaminen ja tarkkailu missä vaiheessa kannattaa hypätä ja ampua.
Pelissä Keenin täytyi pelastaa 8 oraakkelin hoitajaa, joten useampia kenttiä oli pakko pelata päästäkseen pelin läpi. Muutama kenttä oli lisäksi sellainen jotka oli pakko pelata jos halusi mennä kentän takana oleviin kenttiin. Eli kun kartalla liikuttiin ja etsittiin haluamaansa kenttää, oli muutamia kenttiä matkalla sellaisia jotka piti ensin pelata läpi ennen kuin pystyi pääsemään lävitse. Itse pelasin lähes jokaisen pelin kentän lävitse mutta muutama kenttä vielä jäi käymättä. Eli toisin sanoen, kaikkia kenttiä ei ole tässäkään pakko läpäistä päästäkseen pelin läpi. Kentissä oli hieman syvyysulottuvuutta mukana ja Commander Keen osasi jäädä roikkumaan reunoihin kiinni. Eli jos hyppäsi johonkin kulmaan kiinni, siihen pystyi jäädä roikkumaan toisin kuin aikaisemmissa osissa. Hyvänä puolena oli myös mahdollisuus katsoa ylös sekä alaspäin kenttää ilman että täytyi vain pudottautua sokkona alas ja toivoa parasta että alla ei ole vihollista, rotkoa tai muuta tappavaa.
Kenttäsuunnittelu oli mielestäni tässä parempaa kuin aiemmissa. Kentissä ei ollut niin paljoa sokkeloisia paikkoja, vaikka joissain tämänkin pelin kentissä sai haahuilla edestakaisin aikansa ja etsiä minne täytyi mennä ja missä on jo tullut käytyä. Kuitenkin niin pienissä määrin että se ei menoa haitannut.
Yleisesti ottaen kentät pääsi läpi muutamilla yrittämillä, mutta joitain pyramidikenttiä tuli naputettua kymmenkunta kertaa tai useamminkin.
Pelissä oli aikaisempien osien tapaan mahdollista tallentaa peli kesken kaiken, joten yhdeltä istumalta koko peliä ei täytynyt läpi pelata. Kuitenkin uutuutena oli mahdollisuus tallentaa peli keskellä kenttääkin. Tämä oli erittäin näppärä ominaisuus siinä vaiheessa kun samassa kohtaa tipahti kuolemaan tarpeeksi monetta kertaa tai kun joutui sokkona hyppäämään alas eikä ollut varmaa mitä alla on (jos alas ei yltänyt katsomaan tarpeeksi pitkälle).
Tässäkin versiossa lisäelämiä pystyi ansaitsemaan kentissä keräämällä tarpeeksi pisteitä. Lisäksi elämiä pystyi hankkimaan kentissä olevista maljoista (tai mitä olivatkaan) sekä myöskin pisaroita keräämällä. Jos pelin haluaa pelata ilman savettamisia on siis ihan realististakin päästä peli läpi silläkin tapaa pelattuna jos vain jaksaa keräillä tarpeeksi pisteitä kentistä.
Pelin pituus oli pidempi kuin aikaisempien osien, tai ainakin itselläni meni pidempään läpipelauksessa. Arviolta pelaamiseen meni 4 h 30 minuuttia joka on How long to beat -sivuston keskiarvoista hitaammin ollut. Toki koska kyseessä on arvio niin en varmaksi osaa sanoa pääsikö tämän todellisuudessa alle neljänkin tunnin, mutta kuitenkin oli miten tahansa, peli ei ole suhteettoman pitkä.
Kaikenkaikkiaan pelin viehätysvoima siis ei ollut kokenut inflaatiota ja peliä jaksoi mieluusti pelata vielä aikuisiälläkin. Mielyttävä tasohyppely jota jokaisen tasohyppelyistä innostuneen kannattaisi ainakin jossain vaiheessa elämäänsä koettaa.
Originally published on aleksinblogi.net 2014-07-21