Commander Keen in Invasion of the Vorticons: 3. Keen must die
Sain juuri äsken päätökseen Commander Keen in Invasion of the Vorticons -trilogian viimeisen osan joka kantaa nimeä Keen must die - myös Keen 3 nimellä tämä peli on tullut ainakin itselle tunnetuksi kavereideni keskuudessa. Kuten kahta aikaisempaakin osaa, on myös tätä osaa tullut lapsena pelattua ja silloinkin sen olen läpi päässyt. Mielenkiintoista oli huomata että tämä oli merkittävästi paljon helpomman tuntuinen nyt läpi pelattuna kuin mitä se oli silloin aikoinaan kun olin vielä pieni poika.
Trilogian aikana selviää että Vorticonit eivät ole itsessään pahoja, vaan heidät on saatu tekemään pahuutta mystisen Grand Intellectin toimesta. Kuka tai mikä on tämä mystinen Grand Intellect, sitä lähtee Commander Keen selvittämään Vorticonien kotiplaneetalle. Löydettyään Grand Intellectin Commander Keenille selviää että tämä paha Grand Intellect onkin ihminen - Mortimer McMire, Commander Keenin koululainen ja kilpailija joka on jopa älykkyystesteissä saanut 315 pistettä, siis yhden pisteen Commander Keeniä enemmän. Lopullisessa taistelussa Commander Keen tuhoaa Mortimerin robotin ja vapauttaa Vortigonilaiset pahuuden orjuudesta.
Tässäkin episodissa päti pelin pituudessa sama kuin aikaisemmissa osissa - peli oli sangen lyhyt jos pelasi niin että käy vain pakolliset kentät päästäkseen pelin lävitse. Luultavasti toki kävin myös “ylimääräisiä” kenttiä jotka ei olisi siis olleet välttämättömiä pelin läpipääsyn kannalta, mutta kuitenkin vielä joitain kenttiä jäi pelaamatta. Sinänsä tämä on ehkä ihan hyväkin että kaikkia kenttiä ei ole pakko pelata läpi jos haluaa vain saada selville trilogian päätöksen. Arviolta tämän pelin läpipeluuseen meni vain tunti tai puolitoista, eli kaikkein nopeiten tämän näistä kolmesta läpäisin.
Koska tämä peli oli pelimoottoriltaan samanlainen kuin osat yksi ja kaksi, ei tästä ole sanottavaa mitään uutta liittyen ääniin, kontrolleihin tai grafiikoihin.
Muutamia uusia vihollisia ja muita hahmoja oli tähän kolmanteen episodiin kuitenkin saatu jotka toivat vähän lisää vaihtelua ja haasteellisuutta. Myöskin uutuutena tässä osassa oli joissain kentissä poimittavissa Ankh-risti jonka ansiosta Commander Keen sai suojakuplan ympärillensä ja pystyi menemään vihollisten lävitse ilman että ne tekivät vahinkoa. Eli pienoisia lisäyksiä episoideihin yksi ja kaksi oli saatu.
Uusista hahmoista kaikkein hankalin tuntui olevan pienen nallekarhun näköinen olento joka ei itsessään tehnyt Keenille vahinkoa, mutta aina törmätessään se tööttäsi Keenin kumoon niin että joutui muutamia sekunteja odottamaan toipumista. Tämä toki oli kohtalokasta niissä tapauksissa kun lähistöllä oli Vorticonilainen tulossa Keeniä kohden tai jos rotko sattui olemaan lähellä ja sinne tuli lennettyä yhteentörmäyksen vuoksi. Kuitenkin tämä pieni olento oli myös koko pelisarjan luultavasti rasittavinkin hahmo - olento joka kirmailee kuin piriä vetänyt ADHD-tapaus jolta ei vauhtia puutu mutta järkeä ja logiikkaa liikeradoista vastaavasti puuttuu. Eräässä kentässä näitä kun tuli 5 tai enemmän kerralla samaan monttuun kuin missä itse oli niin siinäpä sitä oltiinkin sitten tovi tai toinenkin kun aina Keenin toivuttua joku näistä olennoista tööttäsi Keenin jälleen kumoon.
Tässä osassa oli kentät luultavastikin haasteellisimmat näistä trilogian osista - tai ainakin rasittavimmat ne olivat paikoitellen. Esimerkkinä mainittakoon se että joissain kentissä oli vain muutaman ukon verran tilaa liikkua ja ylös olisi pitänyt hypätä, mutta kuitenkin ylemmässä huoneessa jonne pitäisi hypätä on koko ajan joku vihollinen oviaukon tukkona (johon osuttaessa kuolee samantien). Siinä sitten odotella ja kyttäillä että olisi juuri sopivasti tilaa hypätä ja ampua ja niukin naukin sitten siihen kyllä onnistuu kun aikansa yrittää. Silti tämä oli aika typerää kenttäsuunnittelun kannalta. Toisissa kohdissa taas kentissä tuli rasittavina piirteinä vastaan hillitön labyrinttimäisyys jossa pääsi liikkumaan vain muutaman ukon verran eteenpäin jonka jälkeen pompata, taas muutaman ukon verran jonnekin, pompata jne. Sellaista että saa etsiä tietään ulos ahtaista väliköistä ja jos kuolee, koettaa muistaa vielä seuraavalla kertaa myöskin että mistä kautta piti mennä. Kuitenkin lukuunottamatta näitä muutamia rasittavuuksia, oli kentät joita pelasin yleisesti ottaen mukavia pelattavia.
Kaiken kaikkiaan siis tämä trilogia oli hyvä ja miellyttävä pelata eikä turhautumista aiheuttaneet kohdat olleet ylitsepääsemättömiä. Jotenkin myös tämän tyylisissä tasohyppelypeleissä turhauttavat kohdat jotenkin vain kuuluvat peleihin ominaisena piirteenä eli sen verran mitä näissä niitä oli, sen verran se on ihan hyväksyttävää. Loppuun olisin ehkä kaivannut hieman pidempää loppuratkaisua vaikkapa pienen animaation muodossa, mutta tällaisenakin tämä oli kyllä toimiva peli ja mukiinmenevä loppu.
Kaikista tasohyppelyistä kiinnostuneille voin siis tätä sarjaa suositella vielä näinkin päivinä. Hintansa väärti. :)
Originally published on aleksinblogi.net 2014-07-20