Commander Keen in Invasion of the Vorticons: 2. The Earth Explodes
Tänään jatkoin Commander Keen -trilogian Commander Keen in Invasions of the Vorticons pelaamista. Tänään tuli pelattua läpi trilogian toinen osa, The Earth Explodes joka siis tunnetaan arkipuheessa Keen 2:na.
The Earth Explodes jatkaa mihin ensimmäinen osa tarinasta päättyi. Kun Commander Keen palaa takaisin raketillaan maahan saa hän havaita että Vorticonilaisten emoalus on aivan maapallon vieressä uhkaamassa maapallon turvallisuutta. Aluksessa on tuhoavan tehokkaat Tantalus Ray X–14 -aseet suunnattuna kahdeksaan suureen maapallon kaupunkiin. Commander Keenin on aika tarttua hyppykeppiinsä ja lähteä tuhoamaan Vorticonilaisten aseet ja siinä sivussa pelastaa maapallo vääjämättömältä näyttävältä tuholta.
Pelin grafiikat, äänet ja kontrollit olivat samanlaiset kuin episodissa yksi joten niistä ei ole oikeastaan mitään sanottavaa mitä en olisi jo episodin yksi arvostelussa kirjoittanut. Mitä tulee pelin pituuteen, oli tämän läpikäymiseen käytettävä hieman enemmän aikaa kuin mitä episodiin yksi. Kuitenkin alle kahdessa ja puolessa tunnissa tämänkin pelasin lävitse joten kyseessä ei ole mitenkään mielettömän pitkä peli.
Kenttäsuunnittelu oli tässä parempaa ja monipuolisempaa kuin aikaisemmassa osassa - vihollisia oli enemmän ja ne olivat paikoitellen todella hankaliakin. Kentissä oli myös käytettävä enemmän jonkinsorttista päättelyäkin. Esimerkiksi joissain kentissä piti esteenä oleviin oviin hakea avain paikasta jonne ei yltänyt hyppäämällä suoraan eikä hyppykepillä. Kuitenkin kun muualta päin kenttää kävi etsimässä sellaisia punaisia olentoja jotka kulkevat koko ajan eteenpäin ja pääsevät pitkin seiniäkin, täytyi näiden kykyä hyödyntää kiipeämällä niiden päälle josta sitten pääsi pomppaamaan tarvittavalle etäisyydelle.
Oikeastaan ainoastaan parissa kohtaa oli hieman kärsivällisyyttä koettelevia kohtia. Yksi oli ainakin se kun oveen käyvä kortti oli hankalassa paikassa hypätä ja helposti aina tipahti alas ja joutui yrittämään monta kertaa pomppaamista pienen liikkuvan olennon päältä. Samaten hetket joissa ei voinut oikeastaan tehdä muuta kuin odottaa oli sellaisia mistä en niin erityisesti pitänyt. Tällaisia kohtia oli se kun oli kentästä sammuttanut valot (jolloin Vorticonilaiset eivät tajua hyppiä) ja piti vain odotella että ampuvat viholliset kävelevät rotkoon. Koska näiden olentojen liikeradat olivat vaihtelevia, saattoi se vaatia paikoitellen minuutin parin odottamista. Toinen missä joutui odottamaan oli ilmassa liikkuvat lautat ja niiden odottaminen että ne tulevat oikeaan kohtaan. Toki yksittäisen kerran tällaisten odottaminen ei koettele kärsivällisyyttä, mutta kun viidettä tahi kymmenettä kertaa tipahdat rotkoon tai kuolet muuten vain johonkin ja aloitat kentän aina alusta niin jokainen ylimääräinen odottamista vaativa kohta alkaa hieman koettamaan kärsivällisyyttä.
Tämäkin episodi oli mukaansatempaava ja viihdyttävä peli jonka parissa ajan käytti mieluusti. Toimiva tasohyppely vielä näinäkin päivinä pelattuna. Suosittelen!
Originally published on aleksinblogi.net 2014-07-19