Assassin's Creed II
Jos saada voin siivet, luoksesi lentäisin...
Palkkamurhaajan pöksyissä
Koska aikaisemmin lävitse pelaamani Assassin’s Creed jätti monista rasittavuuksistaan huolimatta kiinnostuksen pelisarjaa kohtaan, täytyi salamurhaajan saappaista pyyhkäistä pölyt pois ja hypätä jälleen historian havinaan Desmond Milesin esi-isien aikoihin.
Edellisen osan tapaan on tämäkin Assassin’s Creed Ubisoft Montrealin kehittämä ja Ubisoftin julkaisema peli. Assassin’s Creed II julkaistiin konsoleille vuoden 2009 marraskuussa, ja myöhemmin peli on tullut saataville myös Windowsille sekä OSX:lle.
Symboleiden syövereissä
Siinä missä Assassin’s Creedin ensimmäinen osa onnistui luomaan kiintoisaa tarinaa, onnistui pelisarjan toinen osa tässä vielä moninverroin paremmin. Edellisen osan tapaan tämäkin peli niputtaa tarinassaan historian tapahtumia, uskonnollisia teemoja ja salaliittoteorioita sangen kiintoisaan pakettiin.
Nenäverenvuodon yleisin syy saattaakin ollakin nenän kaivamisen sijaan toisten asioihin puuttuminen.
Pelissä on edellisen osansa tapaan varsinaisesti kaksi rinnakkaista tarinaa. Pelisarjan taustajuonessa kerrotaan nykyisyyden vuosissa elävästä Desmond Milesistä, joka pääsee Animus-nimisen laitteen avulla esi-isiensä muistoihin.
Nykyisyydessä elävä Desmond on siis edellisessä pelisarjan osassakin nähty päähenkilö, joka tällöin siirtyi esi-isänsä Altaïr Ibn-La’Ahadin kolmannen ristiretken aikaisiin muistoihin. Assassin’s Creed II sitä vastoin sijoittuu renesanssiajan Italiaan, 1400-luvun loppupuolelle. Tällä kertaa historiaa koetaan Ezio Auditore da Firenzen silmin.
Pelin edetessä Eziolle selviää että hän on salamurhaajien sukua, ja asioiden mennessä epämieluisalla tavalla hän pukee yllensä palkkamurhaajan asun ja lähtee eliminoimaan pahoja tyyppejä pois maailmankartalta.
Kiintoisasti pelin juonessa päästään kohtaamaan myös oikeassa historiassa vaikuttaneeseen monilahjakkuuteen Leonardo DaVinciin, sekä Rodrigo Borgiaan joka on tullut tunnetuksi maallistuneena ja vähemmän hurskasta elämää viettäneenä paavina.
Laukkaa, ratsu Reima
Vaikkakin Assassin’s Creed II on ulkoisesti hyvin samankaltainen kuin pelisarjan ensimmäinen osa, oli pelattavuuteen tullut selkeitä parannuksia edelliseen osaan verrattuna.
Tie jossa ei ole nopeusrajoituksia on tie missä kuuluu kaahata.
Edellisessä osassa oli useampiakin kohtia, joissa ohjattavuus ja kamerakulmat aiheuttivat harmaita hiuksia. Tässä osassa suurin osa edellisen osan typeryyksistä tämän asian tiimoilta oli onneksi korjattu, vaikka pieniä ongelmia kameran ja ohjattavuuden kanssa meinasikin silti ilmetä. Kuitenkin erittäin tervetulleena ominaisuutena oli tämän esi-isän uimataito, sillä veteen tuli useammankin kuin kerran pulahdettua niin vahingossa kuin tarkoituksellisestikin.
Ohjattavuus oli yleisesti ottaen hyvää tasoa, mutta ne pienet ohjattavuuden ongelmat meinasivat yhä koetella kärsivällisyyttäni yhdessä pelin tehtävistä. Kyseisessä tehtävässä oli aikaraja, jonka sisällä maaliin täytyi ehtiä. Koska tuossa tehtävässä oli välietappeja välillä maan tasalla ja välillä katoilla, aiheutti tuossa pienemmätkin kontrolliongelmat turhaantumisen tuntemuksia ja kärsivällisyyteni venyttämisiä Ezion päättäessä hypätä tahtoni vastaisiin suuntiin.
Edellisen osan moitittaviin puoliin kuului myös liiallisesti samaa toistavat tehtävät. Ilahduttavana puolena tässä pelissä kyseinen asia ei pistänyt missään vaiheessa häiritsemään, enkä oikeastaan ole edes varma oliko keskenään samanlaisia tehtäviä pääjuonessa kovinkaan monia.
On päiviä jolloin Ezio liikkuu siviilikamppeet yllä kuin kuka tahansa meistä.
Äänien, ääninäyttelyn ja musiikkien osalta peli jatkoi samalla toimivalla linjallaan - kaikki olivat hyviä ja toimivia eikä mistään löydä valittamisen sanaa. Myöskin graafisesti peli oli mielyttävää katsottavaa, vaikkakaan se ei mitään henkeäsalpaavan kaunista ollut missään vaiheessa. Perushyvää ja toimivaa.
Usko koetuksella
Edellisen osan tapaan oli tässäkin tarinassa vahvasti uskonnollista symboliikkaa. Koska tunnustan kristillistä vakaumusta, oli pelin tematiikassa itselleni paikoitellen arveluttavia kohtia joita täytyi ihan netistä jälkeenpäin tutkia mistä teksteistä siteerauksia peliin on otettu.
Esimerkkinä tällaisesta mietityttämistä aiheuttaneesta tekstikohdasta oli Saatanan puheita Kainille. Täytyy myöntää että yllätyin kovin siitä, että teksti oli mitä ilmeisemminkin otettu Mooseksen kirjasta (ei Raamatun Mooseksen kirjasta, vaan mormonien Mooseksen kirjasta).
Reunalla! Kaunis on maailma.
Kiintoisimpana puolena silti pelikokemuksen kannalta oli pelin aiheuttama moraalinen dilemma, ja omien moraaliarvojen kaksinaismoralistisuuden koomisuuden kohtaaminen. Käytännössä tarkoitan sitä, että pelissä vihollisten lahtaaminen ei aiheuttanut minkäänlaista moraalista ongelmaa (vaikka oikeassa elämässä vastustan väkivallan käyttöä enkä hyväksy tappamista edes sodassa), mutta kun kyseessä oli hengellinen hahmo, aiheutti itselleni pelissä tällaisen hahmon tappaminen tai ainakin tappamisen yrittäminen jo moraalista ongelmaa.
Tältä kannalta ajateltuna peli onnistui hyvin siis ainakin siinä, että se laittoi itseni astumaan epämukavuusalueelle ja pohtimaan oman moraalikäsitykseni koomisuutta. Toisinaan on hyvä pysähtyä pohtimaan omien opittujen ajatusten mielekkyyttä (ts. miksi tappaminen pelissä ei tunnu väärältä, mutta hengellisen hahmon tappaminen tuntuu vaikka kummatkin ovat vain digitaalisia hahmoja vailla todellisuuspohjaa).
Päättymättön tarina matkalla päätökseen
Loppusanoina Assassin’s Creed II oli monin paikoin erittäin hieno peli. Se onnistui luomaan kiintoisan tarinan johon oli upotettu salaliittoteorioita, historiaa kuin uskonnollisia tarinoitakin samojen kansien väliin.
Peli oli merkittävä parannus sarjan ensimmäiseen osaan, sillä tehtävät eivät olleet enää niin yksipuolisia, kontrollit eivät aiheuttaneet juurikaan päänvaivaa ja tarinassakin vaikutti olevan syvempää ulottuvuutta. Pidin myös siitä, että pelissä oli mahdollista saada tekstitykset käyttöön. Graafisesti peli oli perushyvää jälkeä, samoin äänet, ääninäyttelyt ja musiikit olivat kaikin osin toimivia.
Veret pyyhin miekallani pois, kuin totta olla kaunis uni vois.
Kiintoisin anti itselleni pelissä lienee oli kuitenkin sen aiheuttama epämukavuusalueelle astuminen ja peleissä tappamiseen liityvän moraalisen dilemman luominen, sillä peli aiheutti itselleni jonkinsorttista pohdintaa omien viihdemuodoissa koettavien moraaliarvojen koomisuuden osalta.
Se että peli onnistuu pysäyttämään ja aiheuttamaan pohdintaa joka voi kasvattaa itseäni ihmisenä, on mielestäni hieno saavutus, sillä uskon että ihmisen on hyvä aina pysähtyä toisinaan pohtimaan elämänkatsomuksellisia asioita eri näkökulmista kuin miten ne on tottunut näkemään.
Kehuttavaa
- Kiintoisa tarina
- Mukavan monipuoliset tehtävät
- Pelattavaa useaksi iltaa
Moitittavaa
- Rasittavia aikaa vastaan kilpailuita osissa tehtävissä...
- ...jolloin pienet kontrolliongelmat alkoivat venyttämään kärsivällisyyttä
Arvosana: 8 / 10
Originally published on elvenpath.net 2014-11-08